BLOGIKIRJOITUS
Kun oma lapsemme käy läpi traumaattisen kokemuksen, herää meissä vanhemmissa hyvin primitiivinen eli alkukantainen tarve reagoida, toimia ja ratkaista tilanne. Poistaa kipu, tuska ja huoli lapseltamme. Mieluummin tehdä tehty tekemättömäksi. Tässä on kyse kauniista tarpeesta suojella omaa rakastamme.
Trauman kohdalla meillä on myös suuri tarve ymmärtää tapahtunutta sekä pyrkiä mahdollisuuksien mukaan ennustamaan tulevaa eli tietää, miten lapsemme tulee kokemuksesta selviämään, miten me voimme tukea hänen selviämistään ja mitä mahdolliset rikosprosessit tuovat tullessaan. Näihin kaikkiin tarpeisiin yltäminen on suuri vaatimus kenelle tahansa meistä. Kun tähän kuitenkin lisätään vielä se, että trauma ei kosketa ja kohdistu vain välittömään uhriin eli lapseemme, vaan se vaikuttaa myös mitä suuremmassa määrin meihin vanhempiin sekä laajemmin lapsen lähimmäisiin ja lähiympäristöön, ovat edellä mainittujen tavoitteiden saavuttaminen entistä haastavampaa. Tutkimuksista tiedetään, että vanhemmat kokevat aivan yhtä lailla traumaan liittyviä stressioireita. Juuri tästä syystä onkin tärkeää, että myös vanhemmille tarjotaan tukea, jotta he jaksavat kulkea lastensa rinnalla, heitä tukien ja auttaa lasta ymmärtämään, mitä hän on kokenut. Nykyään tiedetään, että kaikissa näyttöön perustuvissa hoidoissa vanhempien tai lapsen muun läheisen tukihenkilön ottaminen mukaan hoitoon ennustaa parempaa ja pysyvämpää hoitotulosta.
Rakkaimman tukeminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kun lapsi kokee trauman, on hyvin tyypillistä, että vanhempi etsii syytä itsestään, omasta toiminnastaan ja kokee hyvin vahvaa riittämättömyyttä kyvyssään auttaa ja tukea sekä kokee epäonnistuneensa tärkeimmässä—lapsensa suojelussa. Meillä vanhemmilla herää herkästi tarve saada lapsi puhumaan asiasta, löytää oikeat lohdutuksen sanat tai vastaukset lapsen kysymyksiin. Ammattilaisen sanat siitä, ettei tapahtunut ole koskaan lapsen tai vanhemman syytä lohduttavat, mutta silti syyllisyys tai riittämättömyyden kokemukset saattavat jäädä.
Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään sitä, mitä lapsemme oikeasti tarvitsisi. Vastaus löytyy hyvinkin läheltä: mitä me itse tarvitsemme, kun olemme peloissamme, surullisia tai koemme häpeää tai turvattomuutta? Tarvitsemme jonkun rinnallemme, jonkun pitämään kädestä, jonkun ottamaan meidät kainaloon ja jakamaan tämä hetki ja tila kanssamme. Sanoilla on paikkansa, mutta kuten ammattilaisenkin sanat tuovat tietyn lohdun ja turvan, tunteen kantamiseen riittää usein toisen ihmisen kosketus, kohtaaminen ja tunteen kantamisen jakaminen. Vaikka syyllisyys, halu ymmärtää, aggression ja vihan tunteet sekä riittämättömyys ohjaavat meitä kohti tarvetta toimia ja reagoida tai ratkaista tilanne ja poistaa kaikki ikävät tunteet, meidän ei tarvitse aina osata tai jaksaa toimia. Riittää, kun olemme vierellä ja läsnä.
Myös me vanhemmat tarvitsemme itsellemme tukijan. Näissä vertaistukiryhmät voivat olla äärimmäisen tärkeitä. Tai ehkä joku meille läheinen ihminen, kumppani tai ystävä voisi ottaa meidät halaukseen ja pitää vain kiinni. Tai ehkä niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä, kun huomaamme tarvetta ottaa itseämme vain niskasta kiinni ja jaksaa, voisimme ottaa itseämme kädestä kiinni ja hengittää hetken itsemme kanssa. Myötätunto onkin tutkimuksissa todettu olevan vahvin lääke itsekriittisyyttä ja syyllisyyttä vastaan. Eräs asiakkaani on omalla kohdallaan kuvannut tätä kokemusta kauniisti: olla tuo riittävä ja lämmin vanhempi itsellemme. Usko siis siihen vanhempi, että juuri sinä riität.
Aino Juusola – psykologi, psykoterapeutti, tietokirjailija
Kirjallisuus:
Juusola, A. (2021). Jutellaanko — Miten käsitellä lapsen kanssa vaikeita asioita. Kirjapaja.